19.2.2016

Pep talk - kadonneen surffimotivaation metsästys

Nyt on annettava pieni kannustuspuhe itselleni. Surffimotivaatio on nimittäin ollut viime aikoina kateissa. Ihmettelin hetken, että mikähän tähän on syynä ja oliko tämä nyt tässä. Aikansa kutakin ja surffit surffattu. Mutta ei tosiaan, haluan kyllä surffata mutta kun täällä on niin hemmetin kylmä, ei ole Nosaran ihania surffityttöjä seurana ja aallot ovat pelottavia.

Aloitetaan kylmyydestä. Kun palentaa niin palentaa. Perkele. Ei siitä pääse mihinkään. Kylmään ja märkään märkäpukuun pukeutuminen vaatii sisua. Puku ei nimittäin ehdi kuivua seuraavaksi päiväksi, joten se on aina vähintään kostea kun sen laittaa päälle. Meren lämpötilaa ei voi muuttaa joten täytyy antaa respectiä siitä, että tulee silti säännöllisesti sullouduttua siihen kylmään makkarankuoreen. Ja hei, on tieteellisesti todistettu että naiset palelevat miehiä herkemmin joten extra respecit siitä itselleni ja muille kylmien vesien surffisankarittarille!

Onneksi tämä kylmyys ei ole lopullista. Jonain päivänä asun ja surffaan taas lämpimässä, ainakin puolet vuodesta! Se on meidän tavoitteemme ja suunnitelmamme Clayn kanssa. Kylmä ei olekaan enää yhtä kylmää, kun tietää että siitä pääsee pois.

Käsi ylös kuka rakastaa hikoilua!


Toinen surffimotivaatiota latistava tekijä on seura. Tai pikemminkin seuran puute. Pari postausta taaksepäin (Surffikulttuuri kyllästyttää) tuli paljastettua millaista surffiseura pahimmillaan Kaliforniassa on. Kyllä täältä löytyy myös ystävällisiä surffareita, mutta ei samanlaisa kaveriporukkaa ja yhteisöä kuin Nosarassa. Ja naisia ei Central Calin lineupeissa näy lankaan. En kyllä ihmettele. Aallot ovat nimittäin paitsi kylmiä, myös rajuja. 99 prosenttisesti olen ainut nainen surffaamassa. Se on sääli, sillä hyvässä seurassa isotkin aallot tuntuvat pienemmiltä ja vähemmän pelottavilta. Ja muista tytöistä saa hyvää tsemppiä puolin ja toisin. Mutta naisseuran puutteessa respectiä ja paljon itselleni siitä, että käyn kuitenkin kokoajan surffaamassa näitä isoja ja pelottavia aaltoja. Osaanpahan taas arvostaa Costan letkeää surffikulttuuria ja seuraa entistä paremmin, kunhan seuraavan kerran pääsen sinne.

Ja mitä näihin isoihin ja pelottaviin Central Cali aaltoihin tulee. Tajusin tämän vasta viime viikolla. En olekaan niin luuseri ja pelkuri kuin miltä koko talven on tuntunut. Mua on nimittäin vain viety koko ajan niille hurjemmille aalloille. Ja isoina päivinä. Claykään ei tajunnut koko asiaa, vaikka olin jo hetken vikissyt, että ei mennä sinne ja sinne jos on iso keli. En ole varsinaiseti nauttinut näistä liian isoista aalloista, mutta oon kuitenkin yrittänyt käydä surffaamassa niitä ja toivonut että ne jossain vaiheessa muuttuvat vähemmän pelottaviksi. Ja siis kuvitellut että tältä rannikolta ei leppoisampia altoja löydy. Mutta kyllä löytyy. Tämä asia valkeni kun päädyimme surffaamaan erästä minulle uutta aaltoa hieman pohjoisemmassa. Käytiin ensin tsekkaamassa toinen spotti, josta mulla on hieman huonoja muistoja isoilta keleiltä. Tällä kertaa Clay ei halunnut edes mennä veteen koska aallot olivat kuulema liian huonoja (eli siis hädin tuskin head high ja ilman 5 sekunnin tuubimahdollisuutta). Tästä voi viimeistäänkin päätellä että olemme todellakin Clayn kanssa aivan eri luokan surffaajia. Pro vs. aloittelija. Mulle olisi kyllä kelvanneet vähän pienemmät ja muhjuisemmat aallot. Päädyttiin kuitenkin surffaamaan tätä toista läheistä riuttaa joka toimi vähän paremmin pienmmälläkin kelillä. Ja voi että oli huippuhauskaa! Ei tippaakaan pelottavaa ja mulla oli aivan Costa Rica fiilis. Eli kyllä niitä letkeitä aaltojakin on. Ja kyllä mä edelleen osaan surffata. Olin vain jotenkin sinnitellyt koko talven Clayn mukana sen suosikkispoteilla, vaikka se ei tosiaan ollut optimaalisinta surffia itselleni.




Tämän talven aikana on ollut lähes sääntö eikä poikkeus, että olen aina ylivoimaisesti huonoin surffari vedessä. Itseään paremmassa seurassa surffaus toki kehittää, mutta on se välillä vähän masentavaakin kun itse on N I I N huono ja muut N I I N hyviä. Ja aallot joita muut surffaavat tuntuvat siltä etten ikipäivänä edes uskaltaisi meloa niihin. "Juu, surffailkaa te vaan, mä ihmettelen täällä shoulderissa." :) No mutta, ei kannata masennella. Ne tyypit ovat varmasti surffanneet vähintään 10-15 vuotta.

Huonoimpana oleminen on tullut siis tutuksi, joten voitte vain yrittää kuvitella miten hyvältä yhtäkkiä tuntuikin kun edellä mainitulla miniriutalla sekä pari päivää myöhemmin Shell Beachillä en ollutkaan se huonoin. Hahaa! Sori, jonkun on aina oltava se aloittelija. :) No ei ollut tarkoitus boustailla olemattomilla taidoillani, mutta oli oikein virkistävää huomata vaihteeksi, että olenkin ihan hyvä.

Vielä loppuun pieni yhteenveto, missä asioissa on tullut edistystä tämän talven aikana.

- Backhand eli rightit ovat aina ollut mun vahvuus aalloilla joilla on tilaa ja aikaa käännöksille. Nyt on tullut runsaasti kokemusta myös nopeista ja voimaakkaammista righteista. Tämä ei varmasti ole kenellekään muulle yllätys, mutta en ollut ennen edes tajunnut miten paljon vaikempaa on mennä lujaa ja surffata nopeita aaltoja bs puolelta. BS tuubi antaa vielä odotella itseään. Sen verran niistäkin on kokemusta, että hitto vie on kyllä pelottavampaa yrittää bs barrelia frontin sijaan.

- Leftejä on tullut surffattua aika vähän (seuraava lomamatka lämpöön ja lefteille!), mutta kuulemma evät ovat välillä näyttäytyneet veden pinnan yläpuolellakin.

- Riutoilta ja point breikeiltä on paljon paljon enemmän kokemusta kuin ennen. Ennen Kaliforniaa tuli surffattua pääasiassa beach breikkejä.


Tosi hyvältähän tämä kuulostaa. Ainakin alkoi taas tehdä mieli surffaamaan!

Nytkun pääsisin vielä eroon ruokamyrkytys-flunssasta vai mikä lie pöpö onkaan.

16.2.2016

Atascadero - melkein kuin asuisi maalla

Atascadero, eli nykyinen kotikaupunkini on paikka josta kukaan Suomalainen ei ole varmasti ikinä kuullutkaan.

Kyseessä on vajaan 30 tuhannen asukkaan pikkukaupunki. Melkein kuin asuisi maalla siis. Ja sehän sopii mulle. En ole lainkaan isojen kaupunkien ihminen. Pikkupaikoissa on ihanaa kun luonto ja lenkkipolut ovat suoraan nenän edessä ovesta ulos astuessa. Ja ideaalitapauksessa myös meri, mutta nyt se ei ole mahdollista.

Asustelemme edelleen Clayn vanhempien tiluksilla heidän talonsa “perällä” olevassa pikkuasunnossa. Minulla ei ole vielä työlupaa (eikä rahaa...), joten muutto rannalle ei tule tällä hetkellä kysymykseen. Rannalle pääsee kuitenkin noin 25 minuutissa, joten tarvittaessa vaikka kahdesti päivässä. Tykkään kuitenkin myös Atascaderosta ja varsinkin kun se alkaa käydä kokoajan tutummaksi. 

Hyvä lenkkimaastoja löytyy kaikkialta ja mahtavia pyöräilyreittejä. Täällä on aika mäkistä ja maantiepyöräilystä onkin tullut täällä uusi harrastus. Vedetään yleensä pari kertaa viikossa pyörälenkki jollekkin lähistön kukkulalle. Tämän postauksen kuvat ovat suosikkipyörälenkkini varrelta. Eläimiä näkyy kaikkialla: kauriita, hevosia, lehmiä, lampaita, koiria, oravia ja välillä jotain muitakin otuksia. Täällä on ihan mahdotonta käydä lenkillä törmäämättä bambeihin. 









Monille ensimmäinen mielikuva Kalifornaisata on Etelä-Kalifornian ja Hollywoodin palmumaisemat, suurkaupunki tai hienostolähiöt. Itsellenikin oli vielä puoli vuotta sitten. Mutta löytyy täältä muunlaistakin maisemaa. Atascaderon hyviä puolia on lisäksi sen turvallisuus. En ollut ikinä edes miettinyt tätä, ennenkuin muutama viikko sitten noin 10 kilometrin päässä Paso Roblessa asuva kaveri kertoi, että hän ei lenkkeile omalla asuinalueellaan koska se ei tunnu turvalliselta. En nyt muista miten pitkälle hän ajaa mennäkseen lenkille, mutta autolla on lähdettävä päästäkseen juoksemaan. Atascaderossa ei tarvitse miettiä moista ja lenkkeillä voi vaikka pimeällä. Tosin sitä tulee vältettyä, sillä täällä ei ole katuvaloja joten pimeällä on todellakin pimeää. 

Nyt juolahti kuitenkin mieleen että lapsia ei meidän naapurustossa ja lenkkipolkujen varsilla juurikaan näy. En tiedä johtuuko se siitä, että täällä ei ole lapsiperheitä, vai siitä että lapset pidetään tiukasti takapihalla ja poissa kaduilta juoksentelemasta. Ehkä ne muksut viedään amerikkalaiseen tapaan aina autolla ovelta ovelle, minne sitten ovatkin menossa. Onko kyse enemmän turvallisuudesta vai sosiaalisista normeista. Clayn äiti kertoi, että täällä pidetään huonona vanhempana, jos lapset käyttävät koulubussia. Sehän on suorastaan heitteellejättöä että muksut joutuvat kävelemään 200 metriä pysäkille ja matkustamaan ilman vanhempia.
Huom! Ei olla suunnittelemassa perheenlisäystä vaikka tulikin lapsiasiaa. :)






Tässä vielä kurkistus kotiimme, tosin vain ulkopuolelta. Jos olisin itse sisustanut oman talon, esittelisin sitä varmasti ihan tohkeissani. Tämä kämppä ei kuitenkaan ole minun sisustamani ja siellä oli kaikki valmiina koriste-esineitä myöten. :) Ja sanotaan että ei ihan täysin oman makuni mukaan. Joten jätetään sisäesittely tekemättä. Tämä on kuitenkin tällä hetkellä täydellinen asumus meille, vaikka kutkuttaa myös ajatus päästä laittamaan omaa kotia. Joka tulee muuten olemaan käynnä simpukoita ym. meriaiheista krääsää.

Esittelen seuraavalla kerralla meidän takapihan kuntosalin. Olisi varmaan syytä viettää enemmän aikaa siellä, sillä parisuhde tunnetusti lihottaa ja Amerikka nyt ainakin lihottaa. Ja täytyy myöntää että tässä on hieman alkanut housut kiristää… Olin supertimmissä kunnossa Costa Ricassa sillä treenasin kuin ammattiurheiliija. Tällä hetkellä olen toki ok kunnossa ja urheilen, mutta elämässä on hieman muitakin asioita kun surffaus. Ei ole paras fiilis kokea kun kroppa menee huonompaa kuntoon, mutta toisaalta en tiedä olenko motivoitunut treenaamaan vaan saadakseni tietynnäköisen kropan. Ehkä tästäkin lisää ensi kerralla.




8.2.2016

Surffikulttuuri kyllästyttää

Maija tulee ekaa kertaa crosscut salille. Vähän ihmetyttää kun kukaan ei edes morjensta. Treeni alkaa kuitenkin ihan hyvin. Aina siihen saakka kun Maija vahongossa tekee burpeen sijaan boksihypyn. “Idiootti ulos täältä!” karjuu ohjaaja. Villen suksi ei oikein luista tänään hiihtolenkillä ja takaa tuleva nopeampi hiihtäjä joutui ohittamaan hänet. No sehän tietenkin oikeuttaa v***tuspäissään päästämään ilmat Villen autonrenkaista parkkiksella. Sara on kokenut kuntosalinkävijä ja tänään olisi ohjelmassa lähetäjät. Mutta joka kerta kun Sara yrittää lähestyä lähentäjälaitetta, säntää Birgitta salin toiselta laidalta iskemään ison ja treenatun perberinsä lähentäjäpenkkiin. Ja ihan sama vaikka Sara olisi jo aloittamassa sarjaa, Birgitta tunkee vaikka syliin. Muiden salilla olijoiden mielestä tämä on ok, koska Birgitta on käynyt kyseisellä salilla pidempään.

Kuulostaa tosiaan hieman absurdilta. Eikä kukaan tietenkään käyttäydy oikeasti noin. Ei niin, paitsi surffarit. Edelliset esimerkit olivat suoraan surffimaailmasta, tosin surffi on vaihdettu johonkin toiseen aikuisten ihmisten urheiluharrastukseen.



Surffista vähemmän tietäville vielä siis selvennyksesksi, että surffirannoilla ei suinkaan oteta ulkopuolisia ja uusia naamoja hymyssä suin vastaan. Päinvastoin, ulkopuolisia ei kaivata ruuhkauttamaan aaltoja ja vedessä olevien kesken vallitsee tiukka nokkimisjärjestys. 

Yleisesti ottaen säännöt ovat hyvä juttu. Siis sellaiset järkeenkäyvät säännöt. Kuten kuka vedessä olija saa ottaa aallon ja kenen kuuluu väistää. Line uppiin meloessa ei ole kohteliasta puskea suoraan siihen kohtaan jossa parhaat aallot murtuvat, eikä yrittää ottaa jokaista aaltoa. Sen sijaan on kohteliasta aloittaa sivummalta ja pikkuhiljaa siirtyä parempia aaltoja kohti. Jos taidot eivät vielä ihan riitä, kannattaa pysytellä sivummalla ja ottaa pienempiä aaltoja ja pysytellä pois muiden edestä. Paikallisia on kohteliasta kunnioittaa ja antaa heille aaltoja. Ilmesty yksin uusille spoteille äläkä turistilauman kanssa. Yritä ystävystyä paikallisten kanssa, jos haluat jatkossakin surffata heidän kotispotillaan. 

Kaikki nämä edellä mainitut enemmän tai vähemmän viralliset “säännöt” ovat mun mielestäni oikein ymmärrettävää ja järkeviä. Mutta entäs edellä mainittu ääliömäinen käytös. Onko jollain idiootilla muka oikeus päättää kuka saa surffata ja missä. 




Olen tainnut olla hieman naiivi ja kuvitellut että tappeluja, autojen kivityksiä ja huutamista tapahtuu ainoastaan surffiaiheisissa leffoissa. Mutta nyt tuli sellaista kuraa omaan niskaan että se todallakin pisti miettimäään koko surffikulttuurin idioottimaisuutta. Muutama viikko sitten noin 35-40 vuotias kanssasurffari päätti, että minulla ei ole oikeutta surffata kyseisellä spotilla ja huuti suoraan päin naamaa kohteliaisuuksia, joista ystävällisimmät olivat “mitä v***a kuvittelen tekeväni”, “painu hel****iin” ja “älä enää näytä naamaasi täällä”. Suoraa huutoa ja sitä kesti valehtelematta 5 minuuttia. Tämän jälkeen toinen surffari liittyi samaan kerhoon, mutta hän sentään yritti volyymia korottamatta selittää, että olisi syytä häipyä paikalta. 

Tilanne oli harmittava, mutta ennenkaikkea naurettava. Haloo. Aikuiset ihmiset käyttäytyvät näin. Kyseessä ei suinkaan ollut yksityisomistuksessa oleva ranta tai vastaavaa. Onneksi ei ole ihan yksin tämän omgelman kanssa. Itse mestari K. Slater kävi nimittäin surffaamassa kyseisellä spotilla viime vuonna ja hänen autostaan tyhjennettiin renkaat. I feel for you Kelly.

Kuvitelkaa siis miltä tuntuu. Olet juuri muuttanut uuteen maahan, et oikein tunne ketään ja olisi kiva tutustua ihmisiin harrastuspiireistä. Ja vastaanotto on tätä. 




Toinen asia mikä välillä harmittaa on valokuvaus. Costa Ricassa asiaan suhtauduttiin paljon rennommin ja siellä on ihan yleisesti hyväksyttävää kuvata useimmilla rannoilla. Sen sijaan Kaliforniassa ei oikein tykätä kameroista. Beach breikeillä on ihan ok kaivaa kamera esiin, mutta riutoilla ei. Mikä on tylsää, sillä ensinnäkin kuvaussessiot ovat 1) kivoja, 2) niistä jää hyviä muistoja (alkaa vissiin vanhuus puskea päälle, sillä mietin nykyään usein juuri valokuvia katsellessa, että näitä sitten jonain päivänä esittelen lapsenlapsille ja kerron mitä kaikkea hurjaa mummo on nuorena tehnyt… hahahah) ja 3) must, jos haluaa kehittyä surffarina. 

Kauailla tämä harmitti erityisesti, sillä surffasimme siellä tosi hyviä aaltoja ja välillä alkoi jopa tuntua siltä, että kyllähän tää sujuu. Olisi ollut tosi kiva nähdä sitä surffia videolta.

Tällaista tällä kertaa. Amerikkaan immigroituminen edistyy pienin askelin. Menen ensi viikolla antamaan sormenjäljet.

Ps. En tietenkään poistunut paikalta näistä huutelijoista huolimatta. Väläytin kauneimman pepsodent hymyni pahimmalle huutelijalle tämän nosediven jälkeen ja onnistuin saamaan hyvän siivun itselleni juuri hänen vierestään. Toivon että asia on loppuunkäsitely.